EMMI HAKULINEN

Aluevaaliehdokas 2245, kokoomus, Länsi-Uusimaa

Category: Sosiaali- ja terveydenhuolto

  • Priorisoinnista ja johtamisesta

    Annu Nieminen kiteyttää HS-kolumnissaan johtajuudesta jotain mitä olen itse miettinyt koko tämän vuoden eri asioiden yhteydessä osaamatta sitä kuitenkaan sanoittaa. Hyvä johtaminen, niin yritysten, julkisyhteisöjen, valtion kuin yksilön itsensäkin, edellyttää tärkeiden asioiden välillä priorisoimista: mitä tehdään hyvin, mitä riittävän hyvin ja mitä ei tehdä ollenkaan.

    Minusta tuntuu, että tämän asian unohtuminen selittää osin niin yleistä ihmisten uupumuksen lisääntymistä kuin laajempaa hyvinvointivaltion kriisiytymistä (menot ja tehtäväkenttä paisuvat vaikka palvelutaso rapautuu). Nykypäivänä olemme erittäin tietoisia siitä, mitä kaikkea pitäisi tehdä ottamatta huomioon, mitä realistisesti pystymme tekemään. Poliittisessa keskustelussa tärkeiden asioiden “unohtamista” käytetään jopa aktiivisesti lyömäaseena ja vastapuolen demonisointiin. Tosiasia kuitenkin on, että tekemättä jättäminen tai riittävän tason löytäminen mahdollistaa tärkeimpien asioiden hyvin tekemisen. Eri asioiden painottaminen tässä arviossa ei myöskään tarkoita, etteikö toisten korkeammalle nostamia näkökulmia pidettäisi tärkeinä. (Olisiko tämän sisäistämisessä siemen mielekkäämpään poliittiseen debattiin?)

    Sotessa heikko johtaminen on järjestelmätason kysymys. Kuten Klaus Nyblin ja Samuli Saarni hyvin ovat tiivistäneet: sote-sektorilla lainsäädännön kansalaisille “takaama” palvelutaso on jo kauan sitten erkaantunut siitä, mikä on väestötasolla julkisin varoin tarjottavissa. Tämä näkyy välttämättömänä (ja eriarvoistavana) piilopriorisointina, joka pahimmillaan, valuessaan yksittäisten ammattilaisten pöydälle, uuvuttaa osaavat työntekijät. Tarvittaisiin yksiköiden johtajilta, hyvinvointialueiden päättäjiltä sekä eduskunnalta selkärankaa päättää tärkeiden asioiden välillä. Uusien velvoitteiden lisäämisen sijaan tarvittaisiin keskustelua siitä, mitä ihan oikeasti halutaan tapahtuvan ja miten sinne päästään.

    Palvelujen kehittämisen näkökulmasta hyvä johtaminen olisi tärkeää myös erilaisten (kansallisten) ohjeistusten laatijoille. Kun tehdään esim. toimenpidesuosituksia tai ohjeita yksittäisille ryhmittymille (vanhempainvapaalta mieleen nousee pienten lasten vanhemmat), olisi hienoa pitkien listojen lisäksi avata, miten eri suosituksia voisi olla hyvä soveltaa: onko niillä jotain hierarkiaa tai onko joitain tilanteita joissa ne voi yksinkertaisesti heittää romukoppaan? Näin tuettaisiin myös heikompia muiden ja itsensä johtajia ja mahdollisesti vähennettäisiin turhia paineita niin työyhteisöiltä kuin yksilöiltä.


    Kirjoitus on julkaistu alunperin LinkedInissä.

  • KELA-korvauksia leikataan – mitä ajatella?

    Hallitus esittää eduskunnalle yksityisten terveyspalveluiden KELA-korvauksiin n. 64 miljoonan euron leikkauksia, jotka kohdentuvat erityisesti lääkäripalkkioihin (28 milj. euroa) ja tutkimuksen ja hoidon kustannuksiin (36 milj. euroa). Fysioterapiaa tai muiden kuin psykiatrin, hammaslääkärin tai suu- ja leukakirurgin määräämiä tutkimuksia ja toimenpiteitä ei enää tueta jatkossa. Yleis- ja erikoislääkärikäyntien osalta siirrytään tasasuuruiseen yleistaksaan pois lukien psykiatrien ja erikoishammaslääkärien käynnit, joilta maksetaan jatkossakin erikoistaksan mukainen korvaus. Käytännössä jäljelle jää fokus suunterveydenhuoltoon ja mielenterveyspalveluihin, mutta muita korvauksia leikataan rankalla kädellä: 2019 tasosta lääkäripalkkioiden leikkaus on n. 51 % (n. 55 milj. euroa v. 2019) ja tutkimuksista ja toimenpiteistä huimat n. 91 % (n. 39,5 milj. euroa v. 2019).

    Ennen esityksen lyttäämistä on hyvä tutustua sen taustoihin.

    Yksityisten palveluiden KELA-korvausten on annettu 30 vuoden ajan näivettyä inflaation ja eri hallitusten säästötoimien myötä. Kovista puolustuspuheenvuoroista huolimatta korvauksia on juustohöylätty myös yksityisiin palveluihin nykyhallitusta suopeammin suhtautuvien hallitusten aikoina. Kaiken tämän seurauksena, kun esimerkiksi vuonna 2000 yksityisen lääkärikäynnin korvaus kattoi 36 % käynnin kustannuksesta, vastasi vuonna 2019 korvaus enää 15 % käynnin kustannuksesta. Nykyisillä käyntihinnoilla on vaikea nähdä, että ohjausvaikutus julkisen jonoista vahvemmin omarahoitteisiin palveluihin on ollut enää pitkään aikaan merkittävä. Tämä on myös toiminut lainsäädäntöuudistuksen suurimpana perusteluna.

    Rajallisten resurssien maailmassa on mielestäni älyllisesti rehellistä, että järjestelmään tehdään nyt mittava muutos – joskin nykyisen julkisen terveydenhuollon kriisin huomioiden mahdollisesti väärän suuntainen. Suuntaa kritisoivat myös esityksestä lausuneet tahot, joiden mielestä korvaustasoa tulisi leikkausten sijaan ”ennemminkin korottaa vastauksena hoitovelkaan”. Riittävän suuruinen korvaus voisi ohjata keskituloisia kustannusvaikuttavasti pois julkisen jonoista ja helpottaa painetta ammattilaisten niskasta mm. koronavuosista ylikuormittuneessa järjestelmässä sekä vähentää esimerkiksi palveluseteleihin liittyvää byrokratiaa. Se voisi myös pienentää kansalaisten ja työnantajien intoa yksityisten sairasvakuutusten hankkimiselle julkisen terveysjärjestelmän rinnalla, jonka pitkälti samat tahot verovaroin kustantavat.

    Mikäli panostuksiin ei ole kuitenkaan ideologisista syistä pokkaa (koska kohdentuu erityisesti ”hyväosaisten palveluihin”) tai niiden ohjausvaikutuksille ei ole riittävää näyttöä, on sinänsä hyvä, että höyläämisen jatkamisen sijaan verovaroille tehdään kategorisempia kohdennuksia ja ollaan valmiita myös leikkaamaan jostain. Rahoille löytyy kyllä käyttöä uusilla hyvinvointialueilla.

    Tulevaisuuden päätöksentekoa varten toivoisin, että sosiaali- ja terveydenhuollon kehittämisessä huomioitaisiin kuitenkin nykyistä vahvemmin ja kiihkottomammin myös yksityisten palveluiden käyttö, joka on keski- ja hyvätuloisten osalta merkittävää mutta tilastoissa piilossa. Ehdotettujen leikkausten myötä sen seuranta vaikeutuu entisestään, kun tilastot nykyisistä korvauslajeista menetetään. Mikäli yhteiskunnan tavoitteena on maksimoida kansalaisten hyvinvointi käytettävissä olevin resurssein, tarvitsemme kokonaiskuvaa siitä, minkälaisia erilaisia palveluja kansalaiset nykyisellään käyttävät ja miten tämä kokonaisuudessaan kustannetaan. Nykysysteemistä tämä tieto hyvin kootusti puuttuu, mikä vaikeuttaa järjestelmän toiminnan arviointia ja vaikuttavaa ohjausta niin alueellisella kuin kansallisella tasolla.

    Kirjoitus on julkaistu alunperin Facebookissa.

  • Henkilöstön työhyvinvointi keskiöön

    Aluevaalien alla on puhuttu paljon henkilöstöpulasta niin hoitohenkilöstön, terveyskeskuslääkärien kuin mielenterveyspuolen ammattilaisten (psykiatrit, psykoterapeutit ym.) osalta. Henkilöstövajaus on todellinen ongelma, joka vaatii moninaisia ratkaisuja pitkän aikavälin koulutusmäärien lisäämisestä lyhyen aikavälin johtamiskulttuurin muuttamiseen ja lisäapujen hakemiseen esim. yksityistä sektoria hyödyntämällä jonojen purussa.

    Se, mikä tilannetta ei ratko, on lainsäädännön tiukentaminen niin hoitajamitoituksen kuin perusterveydenhuollon hoitotakuun osalta. Ei vaikka SDP kuinka näin väittää. Tiukentuva lainsäädäntö puuttuvien osaajien tilanteessa “johtaa katastrofiin” Kaisu Pitkälän ja Pekka Mäntyselän 14.1. HS-mielipidekirjoitusta lainatakseni.

    Mitä sitten voimme aluevaltuustoissa saada aikaan? Itse haluan nostaa työhyvinvoinnin ja työntekijöiden pysyvyyden Länsi-Uudellamaalla yhdeksi keskeisistä aluevaltuuston seuraamista asioista. Korkea henkilöstövaihtuvuus, hakemuksettomat rekrytoinnit ja heikot tulokset niin johdon palautteissa kuin työntekijöiden hyvinvointikyselyissä eivät saa olla hyväksyttäviä alueella, joka on muuten Suomen houkuttelevinta seutua asua ja elää.

    Henkilöstön pitoon tulee myös panostaa. Palkkaharmonisaatio parantaa osan työntekijöiden oloja jo hyvinvointialueiden alkumetreillä mutta sen jälkeenkin on tehtävää. Kokemuksesta ja vastuunkannosta tulee voida palkita ja henkilöstön kouluttautumista tukea – se tukee sekä hoidon vaikuttavuutta että lisää työnantajan houkuttelevuutta nuorille ja pitoa kokeneille konkareille.

    Tarvitsemme lisäksi johtamiskulttuuria, jossa esihenkilöt ovat alaistensa puolella ja työaikajärjestelyissä tullaan ihmistä vastaan. Konkreettisena esimerkkinä palkaton lyhyt vapaa työntekijän toivomassa kohtaa voi säästää veronmaksajalta usean viikon sairaslomakustannukset myöhemmin. Samaan hengenvetoon on todettava, että huonoon johtamiseen meillä ei ole varaa ja siihen on voitava puuttua – tarvittaessa johtajamäärää vähentämällä. Vastuusta maksetaan, joten sitä on myös kannettava, niin toiminnan vaikuttavuudesta kuin omien työntekijöiden hyvinvoinnista ja jaksamisesta.

    Loppuun on pakko korostaa, että tarvitaan myös toimintamallien uudelleenarviointia, teknologian hyödyntämistä sekä työperäistä maahanmuuttoa. Tekijäpulaa on myös soten ulkopuolella.

    Kirjoitus on julkaistu alunperin Facebookissa.

  • Perusterveydenhuollon hoitoonpääsylle kyllä – hoitotakuulle ei

    Perusterveydenhuollon hoitoonpääsy on vaalien kuuma peruna. Kaikki ehdokkaat lienevät samaa mieltä siitä, että hoitoon on päästävä, kun hoitoa tarvitsee. Erot nousevat esiin, kun arvioidaan, kuinka nopeasti ja millä perustein.

    Oma näkemykseni on, että julkisella puolella arvion hoidontarpeesta ja sen kiireellisyydestä pitäisi tulla ammattilaiselta asiakasta ja tarvittaessa omaisia kuullen. Perusterveydenhuollon jonoja on syytä lyhentää esim. Länsi-Uudellamaalla, jossa ns. T3-aika eli kolmas vapaa kiireetön aika lääkärille oli esim. monilla Espoon terveysasemilla vuonna 2021 90 päivän odotuksen päässä. Tämä on pitkä aika odottaa mietityttävän, lääkärin arviota vaativan vaivan kanssa.

    Tavoitteen asetanta tulee kuitenkin miettiä kuntoon. Jonoja ei ole tarve nollata eikä edelleenkään kaikkien vaivojen kanssa ole tarve nähdä lääkäriä. Kummankaan tavoittelu ei ole vaikuttavaa yhteisten voimavarojen käyttöä. Myös perusterveydenhuollon 7 päivän kiireettömän hoidon hoitotakuuta tulisi mielestäni tarkastella kriittisesti.

    Hoitotakuun ideana on, että hoidon tarpeen arvion jälkeen hoitoon pääsee 7 päivän sisällä – riippumatta siitä vaatiiko hoidon kiireellisyys lääkärikäyntiä juuri viikon sisällä. Kaikki potilaat eivät tätä tarvitse. Osa on aidosti kiireettömiä, mutta heidät tulisi kuitenkin jossain kohtaa lääkärin tavata. Laki vaatisi näiden potilaiden priorisoimista ajanvarauksessa, jonka tehtävänä on myös pitää huoli, että jo käynnistetyt hoidot saatetaan maaliin, kroonikoiden kontrollit hoidetaan ajallaan eivätkä käynnissä olevat hoidot pitkity. Pahimmillaan pelkään, että hyvää tarkoittava laki sitoo ammattilaisten käsiä ja johtaa sakkaavan järjestelmän osaoptimoitiin: priorisoidaan jonoja ja hoitojen aloittamista hoidettujen potilaiden sijaan. (Kertaluokkaa pahemmassa tilanteessa karsitaan vielä hoidontarpeen arviosta resurssia, jottei hoitoa odottavia pääse kertymään.)

    Käynnissä olevassa, massiivisessa uudistuksessa toivoisin lainsäätäjiltä hoitoonpääsyn kohdalla malttia. Kun kädessä on vasara, moni asia näyttää naulalta. Lainsäädännön tulisi kuitenkin olla viimeisiä keinoja ratkaista aidosti monimutkaista ongelmaa. Laki ei kannusta oikeaan suuntaan vaan potkii siihen kirjattuun suuntaan.

    Hoitoonpääsyä voidaan ja tulee kuitenkin kehittää. Ratkaisuja onneksi myös löytyy ja niitä on implementoitu hyvin tuloksin yksityisellä sektorilla, YTHS:llä ja julkisella puolella ympäri Suomea. Esimerkiksi sähköisillä palvelukanavilla ja ratkaisuilla voimme nopeuttaa helppojen potilastapausten hoitoa ja rauhoittaa ammattilaisten työtä. Hoidon jatkuvuutta parantamalla esim. omahoitajamallilla tai hammaslääkärien vaihtuvuutta vähentämällä voimme taas vähentää turhia palvelukäyntejä ja tehostaa ajankäyttöä, kun potilaan tilanne ja hoitosuunnitelma on jo ammattilaiselle tuttu. Yksityisiä toimijoita tulee myös hyödyntää jonojen purussa erityisesti nyt pian kahden koronavuoden jälkeen. Emme voi vain lisätä vaatimuksia ja jatkuvasti vaatia terveydenhuollon työntekijöitämme venymään.

    Jonoja on lyhennettävä tekemällä asioita fiksummin tai tarvittaessa hankkimalla apuja. Samalla ammattilaisille tulee kuitenkin jättää eväitä arkityönsä priorisointiin. Siksi ratkaisut, ei lainsäädäntö, edellä hoitoonpääsyn kohdalla.

    Kirjoitus on julkaistu alunperin Facebookissa.

  • Fokus olennaiseen eli paljon palveluita tarvitseviin

    Aluevaaleihin on enää vajaa kuukausi. On korkea aika siirtää keskusteluissa fokus jonoista olennaiseen.

    Vuositasolla n. 10% väestöstä kohdentuu n. 80% julkisista sote-menoista. Tähän joukkoon kuuluu mm. vanhuspalvelujen asiakkaita, valtaosa sosiaalipalvelujen muista asiakasryhmistä, monisairaita, kroonikoita ja kalliita somaattisia sairauksia sairastavia mutta myös yksittäisenä vuonna paljon palveluita käyttäviä kuten synnyttäjiä ja äkillisesti sairastuneita. Muu väestö käyttää keskimäärin vain yhtä palvelua vuodessa ja sitäkin yleensä terveydenhuollon puolella (huom! osa ei siis tarvitse julkisia sote-palveluja yksittäisenä vuonna ollenkaan – hyvä heille).

    Jos juutumme poliitikkoina vaatimaan nopeaa hoitoonpääsyä isolle enemmistölle, jonka hoidon tarve on vähäinen ja kiireetön, päädymme vain paisuttamaan julkisia sote-menoja entisestään. Keskittymällä taas paljon palveluita käyttävien tilanteiden ratkomiseen yli sektorirajojen ja siihen, ettei tähän ryhmään päädytä turhaan tai turhan aikaisin, toimimme järjestelmätasolla vaikuttavasti.

    Kuka tahansa meistä voi olla paljon palveluita tarvitseva yksittäisenä vuonna tai elämäntilanteen muuttuessa. Kun näin käy tai on jo käynyt, palveluiden on pelattava saumattomasti yhteen, jotta saamme oikeaa palvelua ja ongelmamme eivät paisu.

    Ratkaisuna tarvitsemme toimivia palvelupolkuja ja -verkkoja. Tiedon pitää liikkua toimijoiden välillä ja ratkaisuja tulee hakea joustavasti sekä olemassaolevaa palvelutarjoamaa että muita mahdollisia yksilölle relevantteja ratkaisuja hyödyntäen. Käytännössä tämä vaatii esim.

    – ammattilaisia, joilla on pääsy sekä sosiaali- että terveyspuolen tietojärjestelmiin,

    – ammattilaisia, jotka tuntevat julkisen palveluvalikoiman omaa sektoriaan laajemmin,

    – tietoa sekä ammattilaisille että palvelun käyttäjille palveluista ja palveluntarjoajista yksityisellä ja kolmannella sektorilla sekä

    – joustavuutta ratkoa uusia esiin tulevia tilanteita myös uusin keinoin yhdessä yksilön ja tämän omaisten kanssa.

    Paremmalla koordinoinnilla ja tiedonkululla voidaan saavuttaa sekä kustannusvaikuttavuutta että siirtää vastuuta mahdollisesti valtavista kokonaisuuksista yksilöltä ja omaisilta ammattilaisille. Samalla vapautamme heidän voimavarojaan muuhun merkitykselliseen ja mahdollisesti myös tuottavaan toimintaan.


    Kirjoitus on julkaistu alunperin Facebookissa.

  • Mistä aluevaaleissa on kyse?

    Vaikka sote-uudistusta on valmisteltu jo pitkään ja ryöpytetty mediassa, uskon, että monelle äänestäjälle on edelleen epäselvää, mistä näissä vaaleissa on kysymys ja mitä nämä uudet hyvinvointialueet oikein ovat – erityisesti Uudenmaan alueella, johon sorvattiin muusta Suomesta poikkeava malli.

    Sote-uudistuksen tavoitteena on siirtää palveluiden järjestämisvastuuta pieniltä kunnilta suuremmille alueille. Isommat väestövastuualueet mahdollistavat monipuolisempien palvelujen tarjoamisen kansalaisille myös pienissä kunnissa ja lisäävät kansalaisten yhdenvertaisuutta, kun palvelutarjoama ja palvelujen myöntämisen kriteerit yhdenmukaistuvat. Eduskunnassa läpimenneessä sote-mallissa näitä isompia alueita kutsutaan hyvinvointialueiksi.

    Hyvinvointialue on nimenä hieman harhaanjohtava, koska valtaosa varsinaista hyvinvointia tuottavista palveluista (sivistystoimi, liikuntapalvelut, kulttuuripalvelut) on uudistuksen jälkeenkin kuntien vastuulla. Sen sijaan terveys- ja sosiaalipalveluiden ja pelastustoimen järjestämisvastuu siirtyy 2023 alussa kunnilta hyvinvointialueille. Jatkossa palvelutarjoamasta, palvelupisteistä ja resursseista päätetään siis hyvinvointialueilla esim. suun terveydenhuoltoa, ikääntyneiden palveluita, lastensuojelua ja pelastuslaitosta koskien. Aluevaltuusto on hyvinvointialueen ylin päättävä taho. Sinne valitaan valtuutetut näissä vaaleissa.

    Muualla Suomessa hyvinvointialueet noudattelevat pitkälti maakuntien ja sairaanhoitopiirien olemassaolevia rajoja. Uudellamaalla näin ei ole. Helsinki järjestää omat palvelunsa ja muu Uusimaa on pilkottu neljään hyvinvointialueeseen, joiden erikoissairaanhoidon järjestämisestä vastaa HUS-yhtymä. Länsi-Uudenmaan hyvinvointialue vastaa 10 eri kunnasta (Espoo, Hanko, Inkoo, Karkkila, Kauniainen, Kirkkonummi, Lohja, Raasepori, Siuntio ja Vihti), joiden yhteenlaskettu väestöpohja on n. 470 000 asukasta. Väestövastuu on valtava ja asukkaiden yhdenvertaisuus ja alueemme kaksikielisyys on huomioitava.

    Uusilla valtuustoilla on mittava tehtävä päättää ensi keväänä periaatteista, joilla palveluja jatkossa alueella toteutetaan. Palvelustrategian muodostamiseen tarvitaan päättäjiä, jotka hahmottavat asioiden mittasuhteita ja loogisia seuraamuksia. Tarvitsemme palvelujärjestelmämme tuntemusta aivan ruohonjuuritason ammattilaisnäkökulmasta järjestelmätason lintuperspektiiviin. Sosiaali- ja terveydenhuollon kehittämiseen ja tietojohtamiseen erikoistuneena diplomi-insinöörinä haluan olla juuri näissä vaaleissa käytettävissä.

    Kirjoitus on julkaistu alunperin Facebookissa.