EMMI HAKULINEN

Aluevaaliehdokas 2245, kokoomus, Länsi-Uusimaa

Tag: priorisointi

  • Priorisoinnista ja johtamisesta

    Annu Nieminen kiteyttää HS-kolumnissaan johtajuudesta jotain mitä olen itse miettinyt koko tämän vuoden eri asioiden yhteydessä osaamatta sitä kuitenkaan sanoittaa. Hyvä johtaminen, niin yritysten, julkisyhteisöjen, valtion kuin yksilön itsensäkin, edellyttää tärkeiden asioiden välillä priorisoimista: mitä tehdään hyvin, mitä riittävän hyvin ja mitä ei tehdä ollenkaan.

    Minusta tuntuu, että tämän asian unohtuminen selittää osin niin yleistä ihmisten uupumuksen lisääntymistä kuin laajempaa hyvinvointivaltion kriisiytymistä (menot ja tehtäväkenttä paisuvat vaikka palvelutaso rapautuu). Nykypäivänä olemme erittäin tietoisia siitä, mitä kaikkea pitäisi tehdä ottamatta huomioon, mitä realistisesti pystymme tekemään. Poliittisessa keskustelussa tärkeiden asioiden “unohtamista” käytetään jopa aktiivisesti lyömäaseena ja vastapuolen demonisointiin. Tosiasia kuitenkin on, että tekemättä jättäminen tai riittävän tason löytäminen mahdollistaa tärkeimpien asioiden hyvin tekemisen. Eri asioiden painottaminen tässä arviossa ei myöskään tarkoita, etteikö toisten korkeammalle nostamia näkökulmia pidettäisi tärkeinä. (Olisiko tämän sisäistämisessä siemen mielekkäämpään poliittiseen debattiin?)

    Sotessa heikko johtaminen on järjestelmätason kysymys. Kuten Klaus Nyblin ja Samuli Saarni hyvin ovat tiivistäneet: sote-sektorilla lainsäädännön kansalaisille “takaama” palvelutaso on jo kauan sitten erkaantunut siitä, mikä on väestötasolla julkisin varoin tarjottavissa. Tämä näkyy välttämättömänä (ja eriarvoistavana) piilopriorisointina, joka pahimmillaan, valuessaan yksittäisten ammattilaisten pöydälle, uuvuttaa osaavat työntekijät. Tarvittaisiin yksiköiden johtajilta, hyvinvointialueiden päättäjiltä sekä eduskunnalta selkärankaa päättää tärkeiden asioiden välillä. Uusien velvoitteiden lisäämisen sijaan tarvittaisiin keskustelua siitä, mitä ihan oikeasti halutaan tapahtuvan ja miten sinne päästään.

    Palvelujen kehittämisen näkökulmasta hyvä johtaminen olisi tärkeää myös erilaisten (kansallisten) ohjeistusten laatijoille. Kun tehdään esim. toimenpidesuosituksia tai ohjeita yksittäisille ryhmittymille (vanhempainvapaalta mieleen nousee pienten lasten vanhemmat), olisi hienoa pitkien listojen lisäksi avata, miten eri suosituksia voisi olla hyvä soveltaa: onko niillä jotain hierarkiaa tai onko joitain tilanteita joissa ne voi yksinkertaisesti heittää romukoppaan? Näin tuettaisiin myös heikompia muiden ja itsensä johtajia ja mahdollisesti vähennettäisiin turhia paineita niin työyhteisöiltä kuin yksilöiltä.


    Kirjoitus on julkaistu alunperin LinkedInissä.

  • Perusterveydenhuollon hoitoonpääsylle kyllä – hoitotakuulle ei

    Perusterveydenhuollon hoitoonpääsy on vaalien kuuma peruna. Kaikki ehdokkaat lienevät samaa mieltä siitä, että hoitoon on päästävä, kun hoitoa tarvitsee. Erot nousevat esiin, kun arvioidaan, kuinka nopeasti ja millä perustein.

    Oma näkemykseni on, että julkisella puolella arvion hoidontarpeesta ja sen kiireellisyydestä pitäisi tulla ammattilaiselta asiakasta ja tarvittaessa omaisia kuullen. Perusterveydenhuollon jonoja on syytä lyhentää esim. Länsi-Uudellamaalla, jossa ns. T3-aika eli kolmas vapaa kiireetön aika lääkärille oli esim. monilla Espoon terveysasemilla vuonna 2021 90 päivän odotuksen päässä. Tämä on pitkä aika odottaa mietityttävän, lääkärin arviota vaativan vaivan kanssa.

    Tavoitteen asetanta tulee kuitenkin miettiä kuntoon. Jonoja ei ole tarve nollata eikä edelleenkään kaikkien vaivojen kanssa ole tarve nähdä lääkäriä. Kummankaan tavoittelu ei ole vaikuttavaa yhteisten voimavarojen käyttöä. Myös perusterveydenhuollon 7 päivän kiireettömän hoidon hoitotakuuta tulisi mielestäni tarkastella kriittisesti.

    Hoitotakuun ideana on, että hoidon tarpeen arvion jälkeen hoitoon pääsee 7 päivän sisällä – riippumatta siitä vaatiiko hoidon kiireellisyys lääkärikäyntiä juuri viikon sisällä. Kaikki potilaat eivät tätä tarvitse. Osa on aidosti kiireettömiä, mutta heidät tulisi kuitenkin jossain kohtaa lääkärin tavata. Laki vaatisi näiden potilaiden priorisoimista ajanvarauksessa, jonka tehtävänä on myös pitää huoli, että jo käynnistetyt hoidot saatetaan maaliin, kroonikoiden kontrollit hoidetaan ajallaan eivätkä käynnissä olevat hoidot pitkity. Pahimmillaan pelkään, että hyvää tarkoittava laki sitoo ammattilaisten käsiä ja johtaa sakkaavan järjestelmän osaoptimoitiin: priorisoidaan jonoja ja hoitojen aloittamista hoidettujen potilaiden sijaan. (Kertaluokkaa pahemmassa tilanteessa karsitaan vielä hoidontarpeen arviosta resurssia, jottei hoitoa odottavia pääse kertymään.)

    Käynnissä olevassa, massiivisessa uudistuksessa toivoisin lainsäätäjiltä hoitoonpääsyn kohdalla malttia. Kun kädessä on vasara, moni asia näyttää naulalta. Lainsäädännön tulisi kuitenkin olla viimeisiä keinoja ratkaista aidosti monimutkaista ongelmaa. Laki ei kannusta oikeaan suuntaan vaan potkii siihen kirjattuun suuntaan.

    Hoitoonpääsyä voidaan ja tulee kuitenkin kehittää. Ratkaisuja onneksi myös löytyy ja niitä on implementoitu hyvin tuloksin yksityisellä sektorilla, YTHS:llä ja julkisella puolella ympäri Suomea. Esimerkiksi sähköisillä palvelukanavilla ja ratkaisuilla voimme nopeuttaa helppojen potilastapausten hoitoa ja rauhoittaa ammattilaisten työtä. Hoidon jatkuvuutta parantamalla esim. omahoitajamallilla tai hammaslääkärien vaihtuvuutta vähentämällä voimme taas vähentää turhia palvelukäyntejä ja tehostaa ajankäyttöä, kun potilaan tilanne ja hoitosuunnitelma on jo ammattilaiselle tuttu. Yksityisiä toimijoita tulee myös hyödyntää jonojen purussa erityisesti nyt pian kahden koronavuoden jälkeen. Emme voi vain lisätä vaatimuksia ja jatkuvasti vaatia terveydenhuollon työntekijöitämme venymään.

    Jonoja on lyhennettävä tekemällä asioita fiksummin tai tarvittaessa hankkimalla apuja. Samalla ammattilaisille tulee kuitenkin jättää eväitä arkityönsä priorisointiin. Siksi ratkaisut, ei lainsäädäntö, edellä hoitoonpääsyn kohdalla.

    Kirjoitus on julkaistu alunperin Facebookissa.